It was the last day of our trip... and Juha was syked...

Kuinkahan monessa ameriikan poikien leffassa mokoma klassinen ja melko hölmö möläytys on paukautettu... Ja AINA menee, mitä on mennäkseen, on se kummaa. No... nyt sitten itelle sattui samanlainen iloinen tapaus, kun sain Vaasassa oooikein hienon ja äärimmäisen klassisen Überhänk-nimisen hienouden tikattua. Kuvassa reitin alku, jota tosin en lähde noin. Toi on vielä siltä ajalta kun ajattelin, etten saa tolla reitillä ees takapuoltani irti maasta...

Kuten aiemmin mainittua, mulla oli siinä tokassa muuvissa kummallinen movement trigger -ongelma. Käytän tota ilmaisua, kun ei liikeliipasin oikein kuulosta hyvältä. Siis kuitenkin se hyvin hyvin tärkee pointti kiipeilyssä, mihin aika harva tuntuu kiinnittävän huomiota, eli retorisesti: "Mistä nivelestä se muuvi lähtee?"

Villelle ehdotin pitämään oikeen jalan feissin puolella sisäflägin sijaan, kun se oikee jalka tuppas huitoo minne sattuu ja däppiä tuli. Ite käytin aina sama keinoa, mutta tuntui niin hankalalta silti ja tulin muuvista ulos kuin se viimeinen pullapari uunista. No, sittenhän mä vasta hokasinkin, että tuppasin ponnistaan oikeella jalalla tosi koukussa olevan vasurin sijaan. Mun raajoille tekee paljon parempaa pitää se oikee jalka sisäflägissä... ja oi katso, tokalla toimi! On tää kiipeily kummaa puuhaa...


Loppu menikin sitten nätisti ilman huolen häivää muuvien ollessa cortexissa. Ajattelin kiivetä Sauerkrautin seisomalähdönkin löydettyäni siihen itelle sopivan sekvenssin, mutta sen verran toi Überhänk verotti varsinkin psyykkistä latinkia, että loppureissun tyydyin vaan tallustelemaan metsässä typerä ja tyytyväinen virne naamalla :) Toki pari klassikkoa tuli Korkkarikivellä kiivettyä ihan vaan iloksi; Himmel ja Pectus in love.